Suomen Lepakkotieteellinen yhdistys ry.

Lepakkoharrastuksen, -suojelun ja tutkimuksen edistäjä!

  • Increase font size
  • Default font size
  • Decrease font size

Suomen lepakkolajit

Yleiset lajit

Pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii)

Pohjanlepakko 

Pohjanlepakko on maamme yleisin ja laajimmalle levinnyt lepakkolaji. Sen voi tavata miltei koko Suomesta, tosin Lapista havaintoja tulee harvakseltaan. Pohjanlepakko on perusväriltään tumma – naama ja lenninräpylät ovat ruskeanmustia ja turkkikin mustanpuhuva. Selän karvojen kärjet ovat kullankeltaiset, ja kaulalla on kellertävä alue. Pohjanlepakko on vahva lentäjä, joka suosii melko avaria maisemia. Se ei yleensä puikkelehdi lehvästössä vaan lentelee mieluusti pihoissa tai teiden varsilla, jopa kaupunkimaisemassa katulampun valossa. Pohjanlepakko lentää melko korkealla, 5 – 10 metrin korkeudessa. Detektorilla havainnoitaessa lajin kaikuluotausääni kuulostaa maiskuttavalta ja kuuluu parhaiten noin 28 kHz taajuudella. Päiväpiilokseen pohjanlepakko kelpuuttaa erityisesti rakennukset. Talvea se viettää usein yksin tai muutaman lajitoverin seurassa varsin viileissä oloissa kellarissa tai muussa sopivassa paikassa.

Pohjanlepakko


Vesisiippa (Myotis daubentonii)

Vesisiippa

Vesisiipan tapaa nimensä mukaisesti usein lentämässä järven tai muun vesistön pintaa hipoen. Vesisiippa saalistelee taitavasti pääasiassa surviaissääskiä veden tuntumasta. Vesisiipan turkki on  ruskea ja vatsapuoli on harmahtava. Pohjanlepakosta vesisiipan ja muutkin siipat erottaa esimerkiksi korvien avulla. Siipppalajeilla korvat ja korvankansi (korvan tyvellä oleva ihokappale) ovat pitkulaiset, pohjanlepakolla pyöreähköt. Detektorilla vesisiippa kuulostaa rätisevämmältä kuin pohjanlepakko, rytmi on paljon nopeampi ja äänen taajuus korkeampi. Siippalajit kuuluvat detektorilla parhaiten noin 45 kHz taajuudella. Vesisiippa viettää päivää usein puunkolossa, missä voi olla usean kymmenen naaraan muodostama lisääntymisyhdyskunta. Piiloiksi kelpaavat myös siltojen rakenteet ja lepakonpöntöt. Talvella vesisiippa viihtyy kosteissa luolissa useiden lajitovereiden seurassa. Vesisiippaa tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa. 

Viiksisiippa (Myotis mystacinus) ja isoviiksisiippa (Myotis brandtii)

Viiksisiippa

Viiksisiippoja on vaikea erottaa toisistaan – detektorilla se ei onnistu, ja ulkonäköön liittyvät tuntomerkit löytyvät lähinnä pienistä, naskalinterävistä hampaista. Koska lepakot ovat rauhoitettuja, niitä voivat käsitellä vain luvan hankkineet henkilöt esimerkiksi tutkimushankkeissa. Väritykseltään viiksisiipat ovat tummia, isoviiksisiippa on usein ruskeampi ja viiksisiippa lähes musta, mutta sävyissä on paljon vaihtelua. Isoviiksisiipan korvankannen eli traguksen tyvi on yleensä vaalea. Viiksisiippojen kaikuluotausäänet ovat samantapaisia kuin vesisiipan, nopearytmisiä ja kuuluvat parhaiten 45 kHz:n tuntumassa. Viiksisiippalajit saalistavat useimmiten metsäisissä maisemissa. Ne pysyttelevät suojaisissa ympäristöissä ja karttavat varsinkin valoisia aukeita. Viiksisiippojen päiväpiilo voi löytyä ullakolta ja talviasumus luolasta. Lajien levinneisyydestä tarvitaan vielä lisätietoja, nykykäsityksen mukaan niiden levinneisyys painottuu maamme itäosiin ja ulottuu Kainuun tasolle asti.

Korvayökkö (Plecotus auritus)

Korvayökkö

Korvayökön voi hyvissä olosuhteissa tunnistaa jopa lennosta, sillä sen korvat ovat todella pitkät, noin puolet eläimen ruumiin pituudesta. Turkin väri on harmahtavan ruskea. Silmät ovat hieman suuremmat kuin siipoilla. Laji on erikoistunut tarkkaan kuunteluun ja taidokkaaseen lentoon. Korvayökön kaikuluotausäänet ovat enimmäkseen niin hiljaisia, että laji jää helposti detektorilla havaitsematta. Äänet ovat kaksiosaisia ja niitä voi kuulla sekä melko matalalla, n. 20 kHz että noin 42 kHz taajuudella. Korvayökön päiväpiilon voi löytää rakennuksista, esimerkiksi tunnetaan vanhojen kirkkojen katonrajassa asustelevia yhdyskuntia. Levossa ollessaan korvayökkö pitää pitkiä korviaan supussa kainalossaan, jolloin tragukset eli korvankannet näyttävät korvalehdiltä ja lajin voi vahingossa määrittää väärin. Pohjoisimmillaan korvayökkö on havaittu Kokkolan tasolta.

Korvayökkö


Harvinaiset ja harvalukuiset lajit

Ripsisiippa (Myotis nattereri)

Ripsisiippa

Ripsisiippaa on tavattu vain eteläisestä Suomesta. Lajista on talvehtimishavaintoja Turusta ja Virolahdelta, mutta lisääntymisyhdyskuntia ei ole löydetty. Ripsisiippa on hankala löytää detektorilla havainnoiden, sillä sen nopearytminen ääni on hiljainen. Lajilla on melko pitkät korvat ja punertava naama. Selän turkki on harmahtavanruskea ja vatsa kauniin valkea. Häntäräpylässä on ripsimäisiä karvoja, joista laji on saanut nimensä. Ripsisiippa suosii reheviä ympäristöjä. Laji on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi.

Isolepakko (Nyctalus noctula)

Isolepakko

Isolepakko on vahva lentäjä, joka muuttaa talveksi leudompiin oloihin. Lajia on tavattu eteläisessä Suomessa usein, mutta selvää lisääntymisyhdyskuntaa ei ole tiedossa. Keväisin isolepakoita on havaittu myös päiväsaikaan, esimerkiksi lintujen muuttoa tarkkailleet luontoharrastajat ovat ilmoittaneet nähneensä suurikokoisen lepakon. Detektorilla isolepakon tunnistaa varsin matalasta plip-plop-äänestään, joka kuuluu parhaiten taajuudella 20 kHz. Äänet ovat aivan ihmisen kuuloalueen ylärajalla, ja jotkut voivatkin kuulla lajin kaikuluotausäänet paljain korvin korkeana sirinänä. Isolepakko on väriltään lämpimän ruskea ja kooltaan Euroopan suurimpia lajeja.

Isolepakko

Kimolepakko (Vespertilio murinus)

Kimolepakko on meillä harvalukuinen laji, jota on havaittu viime vuosina vain muutaman kerran. Kimolepakon yleisväritys on tumma, selässä on hopeanharmaata. Korvat ovat leveät ja niiden taaempi alareuna yltää lähes suupieliin asti. Usein nuoret pohjanlepakot ovat väriltään kimolepakkomaisia, joten kannattaa katsoa tarkasti eläimen korvissa olevia rakenteellisia tuntomerkkejä lajinmääritystä tehdessä. Kimolepakon kaikuluotausäänet ovat ”kuplivia”, taajuudeltaan n. 25 kHz.

Pikkulepakko (Pipistrellus nathusii)

Pikkulepakko on pienestä koostaan huolimatta sitkeä lentäjä. Lajin on rengastustietojen perusteella todettu Euroopassa muuttaneen talvehtimaan lähes 2000 kilometrin päähän kesäalueeltaan. Suomessa ensimmäinen pikkulepakon lisääntymisyhdyskunta löytyi Ruotsinpyhtäältä vuonna 2006. Lajin lentotapa on vilkas ja äänet pohjanlepakkoa muistuttavia, mutta korkeampia (noin 42 kHz) ja nopeampirytmisiä maiskutuksia. Pikkulepakko on väriltään tasaisen lämpimänruskea ja sen tragukset ovat pyöreäpäiset. Lajille tyypillistä on myös selän karvoituksen jatkuminen häntäräpylässä.

Vaivaislepakko (Pipistrellus pipistrellus)

Vaivaislepakko on lajistomme uusia tulokkaita. Siitä on vain joitain havaintoja etelärannikon tuntumasta. Ulkonäöltään se on pikku- ja kääpiölepakon kaltainen. Pipistrellus-suvun lajien määrittämisessä voidaan tarkastella lenninräpylöiden suonikuvioita. Myös detektorilla lajit on mahdollista erottaa toisistaan, sillä niiden kaikuluotausäänet ja varsinkin yhteysäänet ovat lajityypilliset. Vaivaislepakon kaikuluotausäänten taajuus on noin 45 kHz.

Kääpiölepakko (Pipistrellus pygmaeus)

Kääpiölepakko erotettiin omaksi lajikseen vaivaislepakosta vajaa kymmenen vuotta sitten. Suomesta on raportoitu vuodelta 2006 yksi havainto tästä naapurimaassamme Ruotsissa kohtuullisen yleisestä lajista. On mahdollista, että laji esiintyy eteläisessä Suomessa. Kääpiölepakon kaikuluotausäänten taajuus on noin 55 kHz.

Lampisiippa (Myotis dasycneme)

Lampisiippa Lampisiippa

Lampisiipasta on maastamme kaksi havaintoa, yhdestä talvehtivasta yksilöstä sekä kahdesta saalistelevasta yksilöstä. Molemmat havainnot ovat Kaakkois-Suomesta. Lampisiippa muistuttaa vesisiippaa, mutta on sitä rotevampi ja käyttää maiskuttavampia kaikuluotausääniä (noin 35 kHz). Lajin väritys on vesisiippamaisen ruskea, vatsapuoli on kuitenkin huomattavan vaalea. Lentotyyli on vesisiippaa suoraviivaisempi.

Etelänlepakko (Eptesicus serotinus)

Suomen ensimmäinen etelänlepakko tavattiin vuonna 2008 Hangosta.